Asun kesän isoa taloa, jonka pihalla on kasvimaa. Retiisit
kaivetaan öisin esille, yksi tai kaksi, joista toinen saattaa olla järsitty. Pihalla on tuhansia kasveja, joista en erota rikkaruohoja. Kukat ovat
kauniita, hyötykasvit hyödyttömiä, jos niitä ei ehdi hyödyntämään. Nurmen
kauneus, kukkien huumaava tuoksu ja elämän pörinä laantuu joka ilta
huomaamattani. Menen nukkumaan ja pelkään, että taloon murtaudutaan yöllä.
Lasken verhot alas, lasken kännykkäni yöpöydälle, lasken kaikki tekemättömät asiat.
Kesti kaksi viikkoa saada pyörän rengas vaihdettua, ja nyt uudessa kumissakaan
ei pysy ilma. Venettä ei ole päästetty vesille, nurmi kasvaa sammalta,
tavarat jäävät sille tielleen. Olen yksin, olen yksin, olen yksin, neuvoton,
takaisin alkupisteessä.
Olen kaksikymmentäkuusi. Luulin haluavani tämän kaiken,
luulin pystyväni tähän, mutta kesä herättää minussa kauhun tunteen: en
pärjääkään, en voikaan elää näin, en olekaan niin onnellinen. Tilaa on niin
paljon, talo on iso, huoneita on monta, aareja useita, rantaviivaakin. Pihalla
oma auto ja vapaata ilmaa. Kesä ilman
sydänsuruja, sanoin tänne muuttaessani. Sain paljon vakavamman toverin,
aikuisuus kolkuttelee sielun porteilla. Minä pelkään, ihan helvetisti minä
pelkään. Köyhyys, työttömyys, yksinäisyys, juurettomuus. Miten ihmiset
selviävät elämästä?
Kello on armoton, sekunnit vievät eteenpäin.
Lapsuuden tuttu raksutus on nyt tikittävä aikapommi: huomenna täytyy mennä
töihin, täytyy tienata rahaa, jotta voi maksaa internetin, puhelinlaskun, aikakauslehdet,
matkan Intiaan. Ja kaiken tämän minä teen, koska olen tottunut tähän, koska
muuta en osaa. En osaakaan asua isoa taloa, jonka pihalla on marjapensaita.
Omenapuu, jonka oksia en olisi osannut leikata, raparperi, joka kuivuu
paikalleen, koska ei ole ketään, jolle leipoa piirakkaa. Miksi laittaisin
ruokaa? Kenelle minä kertoisin, mitä ihanaa tai pahaa, kummallista, jännittävää
tai ihmeellistä tein tänään?
Katson ulos ikkunasta ja näen vaaleanpunaisen horisontin
vastarannan puiden latvoissa. Järvi heijastaa värin ja lisää siihen hienoja
väreitä. Talo elää ja hengittää, naksuu ja paukkuu, välillä ohi kulkee
ylinopeutta auto ja kaksi, välillä ikkunoita helisyttää valtion rautatien juna.
Kaikki nämä äänet olivat täällä ennen minua, ilmaisivat aikaa ja elämää omalla
tavallaan. Kun minä tulin tänne, tulkitsin ne vaaraksi, luokittelin tuntemattomaksi, aloin säikkyä. Ja sydämeni lyö taas epätavallisen lujasti,
tiedostan hengitykseni.
Linnut laulavat, talitintit täällä sanovat edelleen
ti-ti-tyy. Surviaiset tanssivat väsymätöntä sääennustettaan, vesimittarit
liikkuvat osittain veden alle painuneen laiturin lähettyvillä. Aina välillä
kuikka huutaa järvenselän yli. Katiskaa ei ole laskettu pitkään aikaan, perkuupaikka
kasvaa heinää. Korjasin vintiltä lelut laatikoihin, niillä ei ole leikitty
vuosikymmeneen. Halusin asua täällä kesän, mutta en olekaan kotona vaan
muistoissa.
