Kahdeskymmenestoinen helmikuuta kaksituhattaviisitoista

Ei ole olemassa uusia alkuja.
Kaikki, mitä kannan sisälläni nyt
pysyy sisälläni aina.

Suodatus tapahtuu kun itse haluan,
raaka totuus ei kypsy
kuin prosessissa.

On aloitettava aktiivisesti,
passiivissa sanottuna -
kornia.

Aika juoksee ja koitan ehtiä edelle
saatanan hullu,
kohta jään jo jalkoihin.

Tämä matka on kuljettava rinnakkain
ei kilpajuoksuna.

Kahdeskymmenesensimmäinen helmikuuta kaksituhattaviisitoista

Olla elossa

Kysessäni Iirikseltä milloin hän tunsi olevansa eniten elossa, hän oli hetken hiljaa. Hämmennyksessään ja kaikessa epävarmuudessan hän käänsi katseensa kohti ikkunaa ja näki riutuvien oksien läpi vastarannan harmauden. 

Maisema vaihtui elinvoimaisen vihreään ja mieli palasi kesään, jolloin puiden oksilla tanssivat kosteat lehdet ja ilman täytti hyönteisten surina. Niittykukat talon laidalla keimailivat toisilleen ja kimalaisille, mustarastaat heittelivät maapalasia ilmaan ravintoa etsiessään. Tuossa pihan huvimajassa hän silloin antoi itsensä sulaa rakkauden liekeissä, saman päivän iltana, kun tulipesän äänet hukkuivat intohimon väreihin. 

Silloinko hän oli ollut elossa? Kun rakkaus täytti sielun ja ruumiin? Ei, silloin mieli pakeni universumin madonreikään, linnunradan kiertoon ja sielu kohosi toiseen ulottuvuuteen. Silloin hän oli läsnä, mutta toisessa todellisuudessa. Ei se ollut elossa olemista, se oli unta, taikaa, se tuntui taivaalta. 

Iiris havahtui hymyyn, joka maistui suolaiselta. Hän kuivasi nopealla kädenliikkeellä kasvonsa kyynelten noroilta, käänsi katseensa takaisin ja vastasi: "Silloin kun rakkaus kuoli. Silloin sydämeni kutistui niin pieneksi ja surkeaksi, että luulin kuolevani. Tiesin varmasti olevani elossa."