Asun kesän isoa taloa

Asun kesän isoa taloa, jonka pihalla on kasvimaa. Retiisit kaivetaan öisin esille, yksi tai kaksi, joista toinen saattaa olla järsitty. Pihalla on tuhansia kasveja, joista en erota rikkaruohoja. Kukat ovat kauniita, hyötykasvit hyödyttömiä, jos niitä ei ehdi hyödyntämään. Nurmen kauneus, kukkien huumaava tuoksu ja elämän pörinä laantuu joka ilta huomaamattani. Menen nukkumaan ja pelkään, että taloon murtaudutaan yöllä. Lasken verhot alas, lasken kännykkäni yöpöydälle, lasken kaikki tekemättömät asiat. Kesti kaksi viikkoa saada pyörän rengas vaihdettua, ja nyt uudessa kumissakaan ei pysy ilma. Venettä ei ole päästetty vesille, nurmi kasvaa sammalta, tavarat jäävät sille tielleen. Olen yksin, olen yksin, olen yksin, neuvoton, takaisin alkupisteessä.

Olen kaksikymmentäkuusi. Luulin haluavani tämän kaiken, luulin pystyväni tähän, mutta kesä herättää minussa kauhun tunteen: en pärjääkään, en voikaan elää näin, en olekaan niin onnellinen. Tilaa on niin paljon, talo on iso, huoneita on monta, aareja useita, rantaviivaakin. Pihalla oma auto ja vapaata ilmaa. Kesä ilman sydänsuruja, sanoin tänne muuttaessani. Sain paljon vakavamman toverin, aikuisuus kolkuttelee sielun porteilla. Minä pelkään, ihan helvetisti minä pelkään. Köyhyys, työttömyys, yksinäisyys, juurettomuus. Miten ihmiset selviävät elämästä?

Kello on armoton, sekunnit vievät eteenpäin. Lapsuuden tuttu raksutus on nyt tikittävä aikapommi: huomenna täytyy mennä töihin, täytyy tienata rahaa, jotta voi maksaa internetin, puhelinlaskun, aikakauslehdet, matkan Intiaan. Ja kaiken tämän minä teen, koska olen tottunut tähän, koska muuta en osaa. En osaakaan asua isoa taloa, jonka pihalla on marjapensaita. Omenapuu, jonka oksia en olisi osannut leikata, raparperi, joka kuivuu paikalleen, koska ei ole ketään, jolle leipoa piirakkaa. Miksi laittaisin ruokaa? Kenelle minä kertoisin, mitä ihanaa tai pahaa, kummallista, jännittävää tai ihmeellistä tein tänään?

Katson ulos ikkunasta ja näen vaaleanpunaisen horisontin vastarannan puiden latvoissa. Järvi heijastaa värin ja lisää siihen hienoja väreitä. Talo elää ja hengittää, naksuu ja paukkuu, välillä ohi kulkee ylinopeutta auto ja kaksi, välillä ikkunoita helisyttää valtion rautatien juna. Kaikki nämä äänet olivat täällä ennen minua, ilmaisivat aikaa ja elämää omalla tavallaan. Kun minä tulin tänne, tulkitsin ne vaaraksi, luokittelin tuntemattomaksi, aloin säikkyä. Ja sydämeni lyö taas epätavallisen lujasti, tiedostan hengitykseni.

Linnut laulavat, talitintit täällä sanovat edelleen ti-ti-tyy. Surviaiset tanssivat väsymätöntä sääennustettaan, vesimittarit liikkuvat osittain veden alle painuneen laiturin lähettyvillä. Aina välillä kuikka huutaa järvenselän yli. Katiskaa ei ole laskettu pitkään aikaan, perkuupaikka kasvaa heinää. Korjasin vintiltä lelut laatikoihin, niillä ei ole leikitty vuosikymmeneen. Halusin asua täällä kesän, mutta en olekaan kotona vaan muistoissa. 

Viidestoista toukokuuta kaksituhattaviisitoista

Tervetuloa kotiin(i)

Uppoan, hukun
antaudun täydellisesti sille
mitä sinä olet

Riisun itseni rooleista ja odotuksista
samalla kun luovun vaatteistani
Annan ihoni, koko orvasketeni
sinun käsiisi tunnusteltavaksi

Käy minut läpi
jokainen neliösenttimetri
hyväksikäytä tilaisuus ja hyväksy
maalaa minut kauniiksi sormenpäilläsi

Tunne hehkuva lämpöni
sellaisena kuin tunnen itseni
turvallisena, ainoana kotina
jossa ikinä elän

Jos et niin tee,
lausumme hyvästit
ja otamme askeleen eri suuntiin

Viides toukokuuta kaksituhattaviisitoista

Multiple orgasms

Siitä että kuuntelen, luen, näen

sanoja

jotka taitavasti

on asetettu peräkkäin

muodostamaan mielikuvia

Kuinka riimit tanssivat

hienostuneessa tahdissa

virheitä välttäen

toistensa päälle tallomatta

taitavaa koreografiaa

sanojen välissä tarkoituksia

pelejä, leikkejä, aavistuksia

tunteiden sotkuja

avattuina kieliopillisessa kauneudessa

Kauneuteen, kauneudesta, kauneimpina

sanat

johdattavat, kertovat, soivat

sanat

minun, meidän, sinun

Jokaiselle omat, tärkeät

ryöpsähtävät verkko- ja tärykalvoille

aiheuttavat väristyksiä

joita orgasmeihin

voi verrata

Kahdeskymmeneskahdeksas huhtikuuta kaksituhattaviisitoista

Riisun sut

Mä lähestyin sua kuin koskematonta. En tosiaan halunnut ajatella, että joku muu oli päässyt sun sisään ennen mua. Mä luulen, et säkin olisit toivonut et niin ei olis ollut.

Kuin sokee, vanha mies mä ojensin mun kädet, sormenpäät valmiina kohtaamaan sun paidan helman. Aika nätti helma se oli, mut sillä hetkellä kaikki paidat, helmat, ja muutkin vaatteet oli maailman turhimpia. Mä halusin päästä sun iholle, nähdä ja tuntea kaiken, ja samalla huutaa koko maailmalle, et sä oot mun ja kohta mä oon sun sisällä.

Sä olit näköjään panostanut hiuksiis. Miks? Ei mua kiinnosta sun tukka, vaan se mitä sun vaatteiden alla on. Tukkaan mä tarttuisin vaan äärimmäisen kiiman vallassa, niin et saisin nuolla sun kaulaa ja niskaa, et kuulisin sun nautinnon, josta et kuitenkaan ollut varma. Takkuun se tukka kuitenkin päätyis, ja suuhun sillon kun kumpikaan ei pidä siitä kii.

Mä tartuin suhun, löysin suoliluiden harjut pikkurillien alla, purisin. Tunsin kuinka mun halu kasvoi ja sä hymyilit. Samalla kun halusin kaikin voimin kohdella sua kuin kaikkia muitaki, rajusti ja vailla tunteita, mä tunsin sun vyötärön mun käsissä ja huomasin sun katseen. Siel oli kaikki mun pelot, jotka sä kutsuit sisään.

En ollu enää sokee, vanha mies, vaan musta tuli lapsi taas. Se mitä must jäi jäljelle oli niin lähellä sua, et tunsin sun valon osuvan muhun. Kyl mä tiesin, et mä pääsen sun lähelle, mut en mä mitään tällasta ollut odottanut. Sä riisuit mut ennen kun mä ehdin ottaa sulta paidan pois.

Sen jälkeen kaikki oli ihan naurettavan kliseistä. Henkisen riisuutuumisen jälkeen vaatteet putoili outoina möykkyinä meidän ympärille. Me molemmat riisuttiin omat vaatteet.

Kahdeskymmenesneljäs huhtikuuta kaksituhattaviisitoista

Kuva: Pauli Petteri Purtilo - Kuvia ja mielikuvia

Kahdeskymmenestoinen helmikuuta kaksituhattaviisitoista

Ei ole olemassa uusia alkuja.
Kaikki, mitä kannan sisälläni nyt
pysyy sisälläni aina.

Suodatus tapahtuu kun itse haluan,
raaka totuus ei kypsy
kuin prosessissa.

On aloitettava aktiivisesti,
passiivissa sanottuna -
kornia.

Aika juoksee ja koitan ehtiä edelle
saatanan hullu,
kohta jään jo jalkoihin.

Tämä matka on kuljettava rinnakkain
ei kilpajuoksuna.

Kahdeskymmenesensimmäinen helmikuuta kaksituhattaviisitoista

Olla elossa

Kysessäni Iirikseltä milloin hän tunsi olevansa eniten elossa, hän oli hetken hiljaa. Hämmennyksessään ja kaikessa epävarmuudessan hän käänsi katseensa kohti ikkunaa ja näki riutuvien oksien läpi vastarannan harmauden. 

Maisema vaihtui elinvoimaisen vihreään ja mieli palasi kesään, jolloin puiden oksilla tanssivat kosteat lehdet ja ilman täytti hyönteisten surina. Niittykukat talon laidalla keimailivat toisilleen ja kimalaisille, mustarastaat heittelivät maapalasia ilmaan ravintoa etsiessään. Tuossa pihan huvimajassa hän silloin antoi itsensä sulaa rakkauden liekeissä, saman päivän iltana, kun tulipesän äänet hukkuivat intohimon väreihin. 

Silloinko hän oli ollut elossa? Kun rakkaus täytti sielun ja ruumiin? Ei, silloin mieli pakeni universumin madonreikään, linnunradan kiertoon ja sielu kohosi toiseen ulottuvuuteen. Silloin hän oli läsnä, mutta toisessa todellisuudessa. Ei se ollut elossa olemista, se oli unta, taikaa, se tuntui taivaalta. 

Iiris havahtui hymyyn, joka maistui suolaiselta. Hän kuivasi nopealla kädenliikkeellä kasvonsa kyynelten noroilta, käänsi katseensa takaisin ja vastasi: "Silloin kun rakkaus kuoli. Silloin sydämeni kutistui niin pieneksi ja surkeaksi, että luulin kuolevani. Tiesin varmasti olevani elossa."  

Kahdeskymmenestoinen tammikuuta kaksituhattaviisitoista

Kármánin raja

  

Hän istui pöydän ääressä, tämä ihminen, täynnä vastakohtia. Avasi silmät, sulki silmät, avasi taas. Tämä sielu, joka vastakohtien täyttämässä kehossa asui, taivutti aikaansa elämän rajapintoja vasten. Aika vääntyi, se venyi kellon ääriviivojen mukaisesti, taipui, kun sille osoitettiin kulma ja muotoili jokaista mutkaa, koloa ja rakoa, jonka elämä sille tarjosi.

Ajassa ei ollut reikiä, se ei repeytynyt, eikä se loppunut koskaan. Sen valtaama pinta-ala kasvoi jatkuvasti, vyöryen kaikkien laitojen yli, täyttäen tämän vastakohtien täyttämän kehon ääriään myöten. Sielu sisällä kellui ajan mukana, ajan määräämään suuntaan, aivan kuin sillä ei olisi ollut omaa suuntaa tai tilaa ollenkaan.

Hän istui edelleen pöydän ääressä, tämä ihminen, täynnä vastakohtia. Sulki silmät, avasi ne, sulki taas. Aika oli hävinnyt, siitä tuli olematon, tilalle oli tullut koko maailma. Silmien ollessa suljetut verkkokalvoille muodostui kuvia: tähtiä, avaruus, kaikki, mitä oli ollut, kaikki, mitä tuli olemaan, kaikki, mitä tarvitsi olla.

Sielu leijaili väreissä, kevyenä ja vapaana kehon kahleista. Koko maailman kauneus oli siinä, ääretön tila, jossa kaikki oli läsnä ja mitään ei puuttunut. Aika pakoili, sinkoili, hajaantui ja katosi, se ei löytänyt rajoja jota vasten painautua.

Pöytää ei ollut enää, tämä ihminen oli kadonnut, vastakohtineen kaikkineen. Avasi silmät, avasi sielunsa, avasi mielensä. Tämä olento, tämä energiakimppu avasi oven maailmalle, toivotti vastakohdattomuuden tervetulleeksi, hengähti ja päästi irti. 

Kuudes tammikuuta kaksituhattaviisitoista

Mielikuu

Siellä se oli

tavallisena täysikuuna

viides tammikuuta kaksituhattaviisitoista. 

Jouluvalojen koristamien oksien läpi 

kerrostalojen päällä

se kellui. 

Muutti kaiken

kuu tietysti

muuttumattomuudellaan. 

Luotettavimpana

ei kauneimpana

vaan rehellisimpänä

täysikuuna. 

Kun mieli on revitty

sielu on kuristettu

inspiraatio tainnutettu

jäljelle jäin minä

tässä kehossa

tässä kaupungissa 

kynttilöiden ja peilien valtakunnassa

jossa unetkin siepataan. 

Ensimmäinen tammikuuta kaksituhattaviisitoista

Rakkauden lähettiläs

Katsoa silmiin

ajautua elämän raiteilta,

joita ei edes ole

kadota utuiseen, sinisensävyiseen tähtipölyyn

tehdä taikoja

ja pökertyä intiimiydestä

koskettaa sielua

ilman käsiä

saada aikaan se värinä,

jonka muusikko saa soittimestaan

olla se soitin

vaikertaa nautinnosta,

siitä universumin kokoisesta yhteydestä

katsoa silmiin

koskettaa sielua

ilman käsiä

ilman sanoja

tehdä taikoja,

joita vain rakkauden tähden tehdään

rakkauden lähettiläs

sinä siinä edessäni

minä kilpeni kanssa

vartiossa sielun,

joka huutaa yksinäisyyttään.