Kahdeksastoista huhtikuuta kaksituhattakaksitoista

Sinä, epätäydellisyyteni

Kun ihminen tapaa toisen, voi käydä niin,
että tästä tulee ensimmäinen. 
Huomaamatta, vääjäämättä, tarkoituksetta. 
Mitä sitten teen? Mitä sitten teet? 

Annan mennä, unohdan menneet kauhut.

Himmaan, jarrutan, telkeän sisälle riemun. 
Miten haluat,

minut,

haluatko sittenkään? 

Haluanko sinut
kokonaan,
täydellisen epätäydellisyytesi?

Tunteet, jos ne johtavatkin harhaan
mitä jos sinä oletkin rakkauden utopiani.
Mitä jos et olekaan?

Vedän viivan ylitsesi
pyyhin virheenä pois. 
Ja silti jäät näkyviin.

Käännä pääni niin kuin kääsit minut aamulla,
kun kaikki alkoi 
tai päättyi.
Ilo sekottuu tummuuteen ja syntyy 

marmoria
kovaa, viileää, ajatonta.
Näetkö sen kuviot ja kierteet,
ei rakkaus koskaan selkeä kuvio ollutkaan.

"Sekaisin mennyt kompassi", sanoit. 
Minä nauroin. 
Sitten sanoit saman, mutta et nauranut
enkä enää minäkään.

Jos hypätään alun yli, jos mentäisiin suoraan
ystävyyteen ja vaikeus olisikin jo muisto, 
jolle nauraisimme lempeästi.

Menen sekaisin sinusta 
niin hyvässä 
kuin pahassa
ensi hetkestä tuleviin päiviin.

Vakuuta minut
pahan päivän varalta. 
Minä vakuutan sinulle, 
että hyviä tulee enemmän. 

Anna minulle mahdollisuus itseesi,
usko minuun.
Tehdään pieniä taikoja
tehdään uskomattomasta totta.