Hattupäinen nainen kulki tänään ohitseni. En malttanut itselleni mitään, vaan jäin tuijottamaan hänen peräänsä. Vasta kun hän kääntyi katsomaan minuun, laskin katseeni anteeksipyytävänä. En minä halunnut ahdistella, olit vain niin kaunis. Katselin hetken vielä ohikulkevia ihmisiä, sitten yhtäkkiä minulle tuli paha olo. En voinut juoda kahviani loppuun, koska sen kitkeryys sai minut kakomaan.
Nousin pöydästä, jätin tasarahan ja hymyilin tarjoilijatytölle. Hän katseli minua kuin olisi nähnyt lävitseni, kaikki haurastuneet luut, vaurioituneen maksan ja harmaat keuhkot, elämän kuluttaman vanhan miehen. Vielä vuosi sitten olisin närkästynyt sellaisesta katseesta, mutta nyt osasin olla välittämättä. Ei sillä ole merkitystä, oikeastaan millään ei ole enää, kun Mariakin on poissa. Olen oppinut olemaan lempeämpi, olosuhteiden pakottamana tietysti. Ei kai kukaan muutu mielellään.
Aurinko paistoi korkeammalta päivä päivältä, sen lämpö tuntui lohduttavalta reisilläni. Viimeksi taisin tuntea samanlaisen lämmön kun makasin Marian kanssa, ihan muutama päivä ennen kuin hän kuoli. Maria oli minun aurinkoni, minun energialähteeni, elämäni elvyttäjä. Oikeastaan en edes sure hänen poissaoloaan, koska muistan niin selvästi miltä hän näytti, tuntui ja tuoksui. Muistoissani hän on niin täydellinen kuin haluan hänen olevan.
Pysähdyin bussipysäkille katsomaan aikatauluja, mutta ennen kuin olin käsittänyt lukemaani päätin jatkaa kävellen, oli niin kaunis päiväkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti